Villisika

VILLIELÄINMAAN villisiat ovat geneettisesti puhdasrotuisia villisikoja, samaa kantaa mitä luonnossakin on. Suomessa tarhataan myös villisian ja kesysian kanssa risteytettyä kantaa, mitä harhaanjohtavasti markkinoidaan myös villisian nimellä.

SUOMESSA villisian kasvatus tuli lailliseksi vuoden 1990 luvun alkupuolella.

Villisika (Sus scrofa scrofa) on kesysian kantamuoto ja sen pääasiallinen leviämisalue on lauhkea lehtimetsävyöhyke. Se liikkuu lähinnä hämäräaikaan usein laumoissa tai pesueina. Suomessa villisika on rauhoitettu maaliskuun alusta toukokuun loppuun.

Yllätettynä tai uhattuna villisiat voivat käyttäytyä aggressiivisesti ja puolustautua torahampaillaan.

Villisikanaaras painaa noin 100 kg, aikuinen uros voi painaa jopa 300 kg. Pituutta villisialla voi olla 180 senttimetriä.

Villisika elää Euroopassa, Pohjois-Afrikassa sekä Aasiassa aina Japanissa ja Indonesiassa asti. Sitä on siirretty myös Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, Havaijille, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Suomen ensimmäinen villisikahavainto tehtiin vuonna 1951 Vihdissä. Suomen villisiat ovat vaeltaneet kaakkoisrajan yli Venäjältä, mutta kanta on jäänyt vain noin 200 yksilöön kylmien talvien ja metsästyksen vuoksi. Talviruokinnan järjestäminen villisioille on edesauttanut kannan säilymistä.

Useimmat sorkkaeläimet ovat ehdottomia kasvinsyöjiä. Villisika kuuluu harvoihin poikkeuksiin olemalla kaikkiruokainen ja tämän vuoksi niiden liha on aina tarkistettava mahdollisten trikiiniloisten varalta ennen myyntiä. Herkän hajuaistinsa johdattamana villisika tonkii kärsällään maasta ja lehtikarikkeesta esiin makupaloja. Sille maistuvat niin juuret, mukulat, versot, varret, pähkinät, marjat, hedelmät kuin sienetkin.

Toisinaan villisika asettuu majailemaan pellonreunametsään ja käy verottamassa pahastikin satoa. Nämä maansiirtäjät voivat myös muuttaa laitumen kynnöspelloksi tonkiessaan esiin kastematoja, kotiloita ja hyönteistoukkia. Villisika syö mieluusti myös jyrsijöitä, eikä ylenkatso haaskojakaan.

Villisikaemakot porsivat yleensä keväisin hyvinkin tarkasti samaan aikaan, sillä ne saavat normaalisti vain yhden pahnueen vuodessa ja kiima-aika on usein niiden perimän mukainen. Vuoden ikäinen villisika saa 1–3 porsasta, kun taas aikuisena se saa 5–6 porsasta.

Villisikaemakot alkavat etsiä pesäpaikkaa pari päivää ennen porsimista. Paikan läheltä pitää löytyä vettä ja maapohjan tulee olla kuiva ja aluskasvillisuuden peittämä. Emakon pesänteko porsimisen lähestyessä aiheutuu hormoonitasapainon muutoksista. Emakon pesänteko kestää noin 5–6 tuntia, mutta emakon ollessa tyytyväinen pesään se rauhoittuu porsimaan. Emakon ollessa hermostunut sen nopeat liikkeet usein vahingoittavat porsaita. Emakko saattaa myös rauhattomana nousta porsimisen aikana ylös, mikä lisää porsaiden vammautumisvaaraa. Emakolla on ääniä, joilla se varoittaa porsasta makuulle laskeutumisestaan. Emakko kutsuu porsaat luokseen röhkimällä ja sen röhkimisen nopeutuminen kertoo porsaille, että maidon erittyminen alkaa. Emakon maidontuotanto on porsaille ensiarvoisen tärkeää. Maidosta porsaat saavat energian omaan lämmöntuotantoon, ja jos maitoa ei ole tai sitä on liian vähän, porsaat kuolevat tai kasvavat huonosti. Emakko nousee yleensä porsimisen alkuvaiheessa ylös ja nuuhkii vastasyntynyttä, mutta makaa kuitenkin eninmäkseen kyljellään. Se ei nuole porsaitaan, sillä se saattaisi muuten aiheuttaa niiden tahattoman loukkaantumisen.

Villisikauros eli karju elää sen sijaan yksikseen, erakkona. Karjut jättävät lauman tultuaan sukukypsiksi ja ottavat siihen yhteyttä vasta juoksuajan tultua, mikä on yleensä joulukuussa. Kiiman mentyä ohi ja siitostyön tultua tehdyksi palaavat karjut omiin oloihinsa.